Tänään oli sitten viimonen työpäivä ennen lähtöä. Työkaveri kysyi lähtiessäni töistä, onko tyhjä olo. Totesin siihen suoraan sen, mitä ajattelin. Että eipä oikeastaan, kohtahan on jo kesä ja oon takasin täällä. Viimeinen työpäivä sujui aika nuhaisena, mutta aika hyvin, sillä sain hyvin lisämyyntiä aikaiseksi ja jopa tipin laukkujen roudailusta. Sehän lämmitti mieltä. Mutta se mikä lämmitti vielä enemmän oli se, miten ihanasti kaikki toivottivat onnea matkaan ja sain huimasti haleja.
Ihmisiä, jotka välittää.
Kävellessäni sitten junalle aloin miettimään, että niin. Nyt se lähtö alkaa kai olla aika lähellä. Siinä vaiheessa iski se tyhjä olo. Hyppäys tuntemattomaan edessä.
Tai, no, ei nyt niin tuntemattomaan edes..
Oonhan mie ollu vaihdossa Ecuadorissa (sepäs se jos joku oli hyppäys tuntemattomaan), ja osaanhan mie puhua espanjaa, ja onhan kyseessä vaan 6 kk (eikä 10 kk niin ku Ecuadorissa), ja lähteehän miun poikaystävä mukaan, ja onhan Internet olemassa, minkä avulla on helppo olla yhteydessä.
Mutta kyllä, kyllä se jostain syystä silti tuntuu aika isolta hypyltä tuntemattomaan. Kai tämäkin mahdollisuus on osittain omalta mukavuusalueelta poistumista. Melkein pakostikin tässä on hiukan epävarma olo siitä, onko uusi työpaikka yhtä ihana kuin nykyinen, ja saako kavereita, ja meneekö kaikki hyvin. Ainii! Ja kämppääkää ei oo vielä.
Taidan pitää mielessä kuitenkin sen, mitä äiti toistaa aika usein miulle:
"Asioilla on tapana järjestyä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti